HE LEFT ME AT SPRINGTIME AND STILL I DIDN’T STOP CRYING 

Kriisin vaiheet ovat shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Itse olen nyt hajoamisen vaiheessa.

Se on vaihe, jossa ruumiinnesteeni poistuvat silmieni kautta.

Heinäkuussa minullekin valkeni, että olet löytänyt uuden. Intohimottoman, mitäänsanomattoman, mielikuvituksettoman uuden.

Nyt on jo joulukuu, ja minun luokseni tulee suru joka ilta ja aamu. Kirjoitan sille kappaleita, maalaan maalauksia ja kohtelen kuin arvaamatonta lemmikkiä.

Piti tehdä jotain muuta. Olin ajatellut tekeväni teoksen itsensä brändäämisestä, mutta se joutui odottamaan. Ongelmaksi nousi se, etten päässyt ylös sohvalta, ja silmäni olivat jatkuvasti niin turvonneet että oli vaikeaa nähdä eteenpäin. Olin siis silmä-rampa, mutta työhuoneen himmeässä valossa pystyn vielä juuri ja juuri tihrustamaan maalauspohjaa.

Oli parempi linnoittautua työhuoneelle kuin liikkua ihmisten ilmoilla, koska koskaan ei tiennyt, mikä saisi aikaan hajoamisen reaktion, tai mikä kiihdyttäisi sitä. Ehkäpä lehden lukeminen aamulla, nukkuminen, mandariinin syöminen, Länsiväylä- kyltin näkeminen tai Instagram- päivityksesi, jossa näkyy sen käsi, jonka kynnessä on mustaa kynsilakkaa.

Oli myös vaikeaa vältellä onnellisten pariskuntien näkemistä. Noita tyhjäpäinen hymy huulillaan kulkevia pareja, jotka ovat juuri vastikään löytäneet toisensa ja ihanasti heränneet jostain sylikkäin, vain vaellellakseen kaupungilla koko päivän ja kääntääkseen puukkoa sen haavassa, joka on jo valmiiksi vain musta kasa josta valuu ruumiinnesteitä. Nuo käsi kädessä kävelevät paskiaiset. Nuo itsekkäät, tunteettomat julmurit, jotka silloin, kun eivät kävele lähekkäin, soittelevat toisilleen ja neuvottelevat siitä, mitä illalla laitetaan ruoaksi.

Äiti ja ystävät sanovat, että olisi hyvä käsitellä asiaa ammattilaisen kanssa. Näyttelyn pitäminen vain on halvempaa. Olen pahoillani, mutta jos jätät kuvataiteilijan, kaikki joutuvat kärsimään.