HE LEFT ME AT SPRINGTIME AND STILL I DIDN’T STOP CRYING 

Kriisin vaiheet ovat shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Itse olen nyt hajoamisen vaiheessa.

Se on vaihe, jossa ruumiinnesteeni poistuvat silmieni kautta.

Heinäkuussa minullekin valkeni, että olet löytänyt uuden. Intohimottoman, mitäänsanomattoman, mielikuvituksettoman uuden.

Nyt on jo joulukuu, ja minun luokseni tulee suru joka ilta ja aamu. Kirjoitan sille kappaleita, maalaan maalauksia ja kohtelen kuin arvaamatonta lemmikkiä.

Piti tehdä jotain muuta. Olin ajatellut tekeväni teoksen itsensä brändäämisestä, mutta se joutui odottamaan. Ongelmaksi nousi se, etten päässyt ylös sohvalta, ja silmäni olivat jatkuvasti niin turvonneet että oli vaikeaa nähdä eteenpäin. Olin siis silmä-rampa, mutta työhuoneen himmeässä valossa pystyn vielä juuri ja juuri tihrustamaan maalauspohjaa.

Oli parempi linnoittautua työhuoneelle kuin liikkua ihmisten ilmoilla, koska koskaan ei tiennyt, mikä saisi aikaan hajoamisen reaktion, tai mikä kiihdyttäisi sitä. Ehkäpä lehden lukeminen aamulla, nukkuminen, mandariinin syöminen, Länsiväylä- kyltin näkeminen tai Instagram- päivityksesi, jossa näkyy sen käsi, jonka kynnessä on mustaa kynsilakkaa.

Oli myös vaikeaa vältellä onnellisten pariskuntien näkemistä. Noita tyhjäpäinen hymy huulillaan kulkevia pareja, jotka ovat juuri vastikään löytäneet toisensa ja ihanasti heränneet jostain sylikkäin, vain vaellellakseen kaupungilla koko päivän ja kääntääkseen puukkoa sen haavassa, joka on jo valmiiksi vain musta kasa josta valuu ruumiinnesteitä. Nuo käsi kädessä kävelevät paskiaiset. Nuo itsekkäät, tunteettomat julmurit, jotka silloin, kun eivät kävele lähekkäin, soittelevat toisilleen ja neuvottelevat siitä, mitä illalla laitetaan ruoaksi.


The personal crisis phases are shock, reaction, processing and re-orientation. Myself, I am now in the phase of disintegrating.

It is a phase where my body fluids come out through my eyes.

In July i get to know that you have found a new one. Non-passionate, flavorless, unimaginative new one.

Now it’s december and the sorrow will come to me every evening and morning. I will write songs to it, paint paintings and treat it like a unpredictable pet.

I was supposed to do something else. I thought i would make an artpiece about self-branding, but it has to wait now. It became problematic that i couldn’t get up from sofa, and my eyes were constantly so swollen that it was hard to see. So, I was eye-lame, but in the dim light of the studio i could barely watch the canvas.

It was better to fortify in the studio than to move outside, because you never knew, what will cause the disintegrating reaction or speed up it. Maybe reading a newspaper in the morning, sleeping, eating tangerine, seeing the roadsign or your instagram post, where there is a hand with black nailpolish.

It was also hard to avoid seeing happy couples. Those pairs walking with the dizzy smile on their lips, those who have just found each other and lovely woke up from somewhere, just to wander around the city the whole day and rub salt in to the wounds of the one who is already a black pile that is leaking body fluids. Those hand-in-hand bastards. Those selfish, insensitive cruel people, who, when not walking hand in hand are calling to each other and discussing about what to make for dinner.